Säälin niitä ihmisiä, joilla ei ole yhtä viisasta ja ymmärtäväistä äitiä niin kuin minulla on. Tai edes jotain ihmistä, joka osaa antaa viisaita neuvoja silloin kuin niitä tarvitsee. Nyt nimittäin oli tarvetta saada ohjeita ja ymmärrystä ihmiseltä, jolla on kokemusta ja tietoa parisuhteesta ja miten hoitaa sitä sitä kun se ei suju.
Menin noin vuosi sitte kihloihin miehen kanssa, jota rakastan. Kun kerroin siitä äidilleni hän oli järkyttynyt ja ensimmäinen lausahdus, joka hänen suustaan tuli oli "voi vittu". Olin loukkaantunut, tietenkin. Miksei äiti voinut olla onnelinen puolestani? Varmasti hän olikin mutta hän vain olisi halunnut säästää minut samoilta ongelmilta, joista itse oli joutunut kärsimään. Nimittäin katumukselta ja epäröinniltä (näin ainakin arvelen...).
Nyt nämä tunteen sitten tulivat vaikka olin aivan varma silloin, että tein oikean ratkaisun mennessäni kihloihin. Ei se onnellisuus ollutkaan niin kestävää. En minä tyhmä ollut, tiesin että suhteissa on aina ylä-ja alamäkiä mutta uskoin alamäkien olevan vain ohimenevää... Mutta ikäväkseni joudun toteamaan, että arvostuksen puute ei ole vain ohimenevä tunne, joka parantuu itsestään. Varsinkaan silloin jos toinen ei tiedosta, että toinen kärsii arvostuksen puutteesta.
Arvostuksen puute... en edes tiedä mistä aloittaa. Siitä mistä se alkoi? Vai siitä mitä se aiheuttaa..? Vai kenties siitä miksi siitä tuli ylitsepääsemätön ongelma vasta nyt, kolmen vuoden seurustelun jälkeen? Aloitan viimeisimmästä, muut tuntuvat niin itsestään selviltä ja helposti ymmärrettäviltä. Äskeinen puhelu, se oli viimeinen pisara. Pitkästä aikaa puhuimme pitkään ja hartaasti aiheesta, joka oli lähellä minun sydäntäni; sosiologiasta ja onnellisuudesta, yhteiskunnan kehityksestä ja siitä onko kehitys aina edistystä parempaan. Vaikka meillä molemmilla oli erilaiset näkemykset asiasta ja vaikka aihe ei ollutkaan herran lempikeskustelun aiheita, saimme aikaiseksi mielenkiintoisen keskustelun. Keskustelun päätteeksi sanoin miehelleni miten mukavaa minusta oli keskustella tällaisesta aiheesta hänen kanssaan. Tähän hän sitten totesi: "No en minä kyllä ihan keskusteluksi kutsuisi sitä, että toinen puhua pälpättää 2/3 puhelusta..."!!!
Meillä on ollut -tai siis ilmeisesti lähinnä minulla, on ollut vaikeaa jo lähes kaksiviikkoa. Olen ollut onneton meidän kaukosuhteesta siitä asti kun herra pääsi pois intistä. Minusta tuntuu, että olen kilpailussa huomiosta hävinnyt biletykselle, viinalle ja kavereille. Ymmärrän kyllä, että oltuaan vuoden kiinni intissä täytyy taas palautua tähän maailmaan ja hoitaa sosiaaliset suhteensa kuntoon ja päästä muutenkin ajantasalle asioissa. Mutta kun sitä aikaa palautumiselle on ollut jo kuukausi eikä biletykselle tunnu näkyvän loppua vaikka siihen on uponnut herran viimeisetkin rahat.
Enää ei tule intohimoisia viestejä ja puheluita, keskustelut ovat pääsääntöisesti hyvin lyhyitä eikä muuttuneelle käytökselle muutenkaan tunnu löytyvän mitään hyviä selityksiä. (En pidä hyvänä selityksenä sitä, ettei ole joutanut ta kehdannut ottaa yhteyttä kun on ollut ryyppäämässä kavereiden kanssa. Löytyihän sitä aikaa edes yhdelle viestille intissä leiriaikaankin, vaikka kännyköitä ei periaatteessa saanut olla edes mukana!) Mikä mättää? Enkö enään merkitsekään hänelle mitään?
Siispä kun hän pitkän keskustelun päätteeksi väittää meidän keskustelua minun monologiksi, jotain särkyi sisälläni. (Sitä paitsi minä olen kuunnellut ja tukenut häntä aina kun hän on valittanut/kertonut töistään (joista en ymmärrä hevonpyllyäkään) tai sepittänyt inttikertomuksiaan, olen aina kiltisti kuunnellut ja yrittänyt olla mukana niin paljon kun pystyn. Sillä ymmärrän miten tärkeää se on hänelle ja pelkkä kuunteleminen tekee hänet onnelliseksi.) Nyt juuri kun hänellä olisi ollut tilaisuus korjata mielipahani (jonka hän omalla käytöksellään on saanut aikaiseksi) vaikka sanomalla vain: "Mukavaa, että nautit" tai "niin minustakin", hän loukkaakin minua enemmän osoittamalla lisää epäarvostusta minua kohtaan. Onko hän tahallaan ilkeä vai todella niin tyhmä!?! En tiedä kumpi vaihtoehto on pahempi...
Tämä oli viimeinen pisara, joka sai minut tuntemaan itseni todella arvottomaksi mieheni silmissä. Loukkaannuin todella ja hän taisi huomata sen. Sen sijaa, että olisi ollut pahoillaan loukkauksestaan hän syyllisti minua lisää käskemällä minun lopettaa kiukkuilu ja herkkänahkaisuus. Minulla ei muka ole huumorintajua ja ilmeisesti hänen mielestään kehittelen ongelmia ihan huvikseni vaan. Kerroin, että nyt ei ole enää kyse tästä yhdestä asiasta vaan nyt ollaan siinä tilanteessa, jota voisi kutsua "vessanpöntön kansi -kriisiksi" (käsite on itse keksimäni). Siinä vaiheessa kun pariskunnat alkavat riidellä siitä kuuluuko kannen olla ylhäällä vai alhaalla ei yleensä oikeasti ole edes kyse kannesta vaan jostain paljon syvemmälle ulottuvasta ongelmasta.
Herra kyllä ymmärsi asian mutta siitä huolimatta lopetti puhelun lyhyeen sanomalla, että häntä väsyttää ja hän käy nyt nukkumaan. Miehet!!! Vain he voivat käydä nukkumaan käsittelemättä ja sopimatta riitoja ensin. Siihen se sitten jäi. Ja siihen olisin varmaan päättänyt suhteemmekin jollen olisi heti soittanut äidilleni ja saanut neuvoja. En tietenkään haluaisi heittää hukkaan kolmea vuotta ja yhteisiä unelmia ja suunnitelmia. En vain nähnyt, että herralle kannattaa edes yrittää selittää enää yhtään mitään.
Mutta kiitos Äidin, en heitä hanskoja tiskiin vielä vaan aioin ratkaista ongelman. Ensin omassa päässäni ja sitten mieheni kanssa. Hmmm... aivot lyö tyhjää. Mistä johtuu arvostuksen puute ja onko se sitä vai kentien vaan sitä, ettei toinen osaa osoittaa arvostustaan? Siitä juuri aion ottaa selvää. Jos kyse on siitä, ettei hän osaa osoittaa arvostustaan se on korjattavissa. Mutta jos kyse on siitä, ettei toinen oikeasti arvosta minua ihmisenä on se ongelma niin syvällä hänen päässään ettei sitä korjata ilman, että toinen muuttuisi kokonaan toiseksi persoonaksi...
Yksi asia on ainakin varmaa, tästä asiasta ei päästä yli eikä ympäri muutamalla kauniilla sanalla. Tämä pitää saada käsiteltyä kunnolla eikä vain haudata syvälle unholaan. Muuten voin samalla haudata itseni.
Jätän tämän asian nyt vielä toistaiseksi kesken, jatkan myöhemmin asian kokonaisvaltaista ratkaisemista. Nyt riittää, että tiedän mitä minun on tehtävä... Siksi pääsen vihdoin nukkumaan :) (kellon on: 02:53)
